Kirjat ihmisen takana

Saarikoski oli tavallaan rokkitähti, vaikkei hänellä laulunääntä ollutkaan. Hän juopui suorassa TV-lähetyksessä ja päätyi lööppeihin. Hän vaihtoi vaimoja, unohti lapsensa ja sekosi kelvottomiin oppeihin, joista hän kirjoitti niin, että nykylukijalle tulee vaivaantunut, myötähäpeän täyteinen olo.

Tämän kaiken keskellä ja tästä kaikesta huolimatta hän oli kielellinen virtuoosi ja tarkka näkijä, joka saattoi yhdessä ainoassa lauseessa kääntää näkökulmat nurin ja vihjata totuuteen, jonka yksin hän kykeni näkemään.

Kuka on se ihminen tämän kaiken takana?

Mutta sitäpä minä en kysykään. Sen sijaan kysyn, mitä olivat itse kirjat tämän kaiken takana.

Painajaiset

Sanotaan, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Ei se ole koko totuus elämästä, mutta jokin syrjä kyllä, tai näkökulma.

Painajaiset eivät vahvista. Niiden ainoa ominaisuus on niiden paino.

Ullakolla

Joskus olisi hyvä täydentää marraskuun pimeä, lukita ovet, sulkea ikkunat ja vetäytyä ullakolle.

Siellä lukea tärkeät kirjat.

Takaisin tultuaan katsoa, onko maailma vielä sama.

Entinen kokki

Entinen kokki valitti, että ihmiset valittivat sellaisiakin asioita kuin, että parsakaali oli aseteltu väärälle kohtaa lautasta.

Sen takia hän on entinen kokki.

Nimiluettelosta pääteltyä

Avaan merkittäväksi julistautuvan kirjan. Vilkaisen takasivuilta nimiluettelon.

Siellä ei mainita Dostojevskia.

Ei se kirja sittenkään ole kovin tärkeä.

Peruna

Viinan juomisen suhteen olen eri linjoilla Saarikosken kanssa, mutta ruokapuolella mieltymykset ovat samat.

Jossain haastattelussa Saarikoskelta kysyttiin, mikä oli hänen lempiruokansa. Hän vastasi: "Peruna ja kastike."

Tämä on hyvin lähellä minun vastaustani. Versioni on hieman lyhempi: "Peruna."

Kun en voi olla museo

Siivoan työhuonetta, ja loppusijoitukseen lähtee kaksi järjestelmäkameran runkoa, jotka ovat täynnä hienoa mekaniikkaa. Ne syövät filmiä, eikä niitä kukaan enää käytä.

Tällaisen insinööritaidon mestariluomuksen hävittäminen tekee kipeää kuin veisi koiraa piikille tai toimittaisi vanhoja raamatunkäännöksiä paperinkeräykseen. 

Muistelen aikaa, jolloin otettiin hartaita, harkittuja kuvia. Jokainen ruutu maksoi.

Ihmetykset

Kumpia tässä nyt enemmän ihmettelisi?

Äitejä, jotka surmaavat lapsensa, vai niitä, jotka päättävät kuolla rekkakuskin työpaikalla?

Kaikkien keskellä

Olen kesämökin pihalla keskellä yötä. Alhaalla oleva järvi on musta kuin kuolema, ja taivas on pimeyden pimeä. Vain sen rannassa on himmeä kajo, josta en saa selvää, onko se kajo vai ei.

Luin sanomalehdestä, että viiden kilometrin päässä on Suomen väestöllinen keskipiste. 

Oksat ja tukkipuut

Olin metsäretkellä. Kompastuin polulla. Kukaan ei nähnyt. Se oli tärkeintä. Ei tarvinnut nolostua.

Minua jäi kuitenkin harmittamaan, että piti kompastua niin olemattomaan oksaan. Olisipa ollut kunnon tukkipuu, niin olisi voinut huomata nöyrtyvänsä kunnon vastukselle.

Suuret persoonat

Ennen kuin julistat jonkun ihmisen suureksi ihmiseksi, soita ensin hänen lapsilleen ja kysy.

Yöllä katselin Elävästä arkistosta dokumentteja, joita Saarikoskesta on tehty. Tytär muisteli, kuinka isä oli kutsunut lapset hotelli Presidenttiin syömään.

Sovittuna päivänä sovittuun aikaan lapset olivat paikalla. Isä ei tullut.

Toivoisin baanoja, sain polut

Paljon mieluummin kiitäisin Autobahnin vasenta kaistaa tai keräisin lukemia mailimittariin.

Mutta kun minut on laitettu näihin pohjoisiin metsiin ja näille vaivoin erottuville poluille, joista en tiedä, onko edes jänis näitä kulkenut.

Marraskuun grafiikka

Jollain masokistisella tavalla olen aina pitänyt tästä marraskuun grafiikasta.

Tavallaan tämä on helppoa. Jos onnistuu säilyttämään tasonsa, nousee vireydessä samalle korkeudelle kuin reippaimmat. Heidän tasonsa kun niin dramaattisesti putoaa.

Niin kuin venettä tyhjentäisi

Olen yrittänyt viimeistellä tekstiä. Siinä aika-arviot eivät koskaan pidä paikkansa, jos aikoo saada hyvää jälkeä.

On kuin tyhjentäisi soutupaattia kauhalla. Mitä lähempänä on päämäärä, sitä vähemmän saa kauhaansa vettä ja sitä hitaammin vesi vähenee. Vaikka kuinka lappaa, aina on jokin liru jäljellä.

Luulin saavani tänään valmista. Huomiselle jäi.

Yhden pisteen kysymys

Pienimpiä mahdollisia kysymyksiä on yhden pisteen kysymys siitä, miltä piste tai pilkku näyttävät, jos ne kursivoi.

Vastaus riippuu fonttilajista.

Välilyönti ja tyhjä tila ovat aina samanlaisia, ovatpa ne kursivoituja tai eivät.

Kaksi ja puoli asiaa

Välillä voi hymähtää omille virheilleen, kuten seuraavalle.

Kirjoitin: "Tässä on huomattava kaksi asiaa. Ensinnäkin - -. Toiseksi on - -. Ja kolmanneksi - -."

Torstain ja perjantain välisenä yönä

Saarikoski kirjoittaa: "Kaikki minkä valveilla /  näen on kuolemaa, kaikki minkä nukkuessani, unta."

Nämäkin ovat Saarikosken sanat: "Aamulla pelkään elämää enemmän kuin illalla kuolemaa."

Monenlaisia ihmiset miettivät torstain ja perjantain välisenä yönä. Minä ajattelen näitä.

Mafiassa on hyvät puolensa

Vanha tuttu pelasti tilanteeni.

On niitä ihmisiä, jotka itse tarjoutuvat apuun, ja sitten niitä, joilta sitä ei saa pyytämälläkään.

Kotiin ajellessani muistin tämän tuttuni joskus filosofoineen: "Tavallaan uskon mafiasysteemiin. Siihen, että kaikki ovat velkaa toisilleen."

Sivistyssanat

Olen opetellut kirjoittamaan niin, että rippikoululainenkin ymmärtäisi. Tämä tavoite on pakottanut luopumaan sivistyssanoista.

Saarikoskesta kirjoittaessani on hieman tingittävä periaatteesta , ensinnäkin sen takia, että joillekin sanoille ei ole suomenkielistä vastinetta. Niitä ovat esimerkiksi eksistentiaalinen tai paradoksaalinen.

Toiseksi on keksittävä sanoja, joilla välttää toistoa. Kun on riittävän monta kertaa puhunut viittauksesta, tulee mieleen, eikö olisi jotain synonyymia. Avuksi tulee alluusio.

Osaan paljon sivistyssanoja, mutta vain passiivisesti. Ne ovat kuin vierasta kieltä. Niitä kirjoittaessani tunnen outoa epävarmuutta siitä, menevätkö ne oikein.

Johdonmukaisuudesta johtuvaa

Seminaarissa kuulin lauseen: "Kaikkihan me haluamme, että meidän ajattelumme olisi johdonmukaista." En sanonut mitään, koska ei pidä viedä keskustelua ohi siitä, mistä varsinaisesti on keskusteltava.

Sanon tässä sen, mikä jäi seminaarissa sanomatta: En halua olla johdonmukainen, koska elämä ei ole sellaista. Johdonmukaisuus on epäilyttävää. Se tekee todellisuudelle samaa kuin liian pienet kengät tekivät japanilaisten naisten jaloille.

Kannatan hidastuvaa kiihtyvyyttä, appelsiinin keltaista pimeyttä, mikroskoopeissa näkyviä galakseja, veden kaltaista hiekkaerämaata ja syntistä pyhyyttä.

Johdonmukaisuus on hyvä tuulensuoja, koska luentopaperit pysyvät järjestyksessä. Tuulella ne purjelaivat kuitenkin seilaavat.

Vankilasta lentokentäksi

Huomisella Helsingin käynnillä ei ole kiirettä hypätä Tampereen junaan. Voisin vaikka käydä jossain näyttelyssä.

Tai voisi mennä ostamaan Václav Havelin elämäkerran.

Havel on se kaveri, joka oli viisi vuotta vankilassa ja jonka mukaan on nyt nimetty Prahan kansainvälinen lentokenttä.

Havel on sama kaveri, joka presidentin viran loputtua poistui virkapaikaltaan kävellen. Takki vain heilui olalla, kun hän dallasi Prahan katuja.

Sitä minä kutsuisin tyyliksi.

Muuan villapusero

Näyttää, että sunnuntaina ulkolämmöt nousevat selvästi plussan puolelle.

Tavallaan se on harmi.

Juuri nyt olisi ollut sopiva päivä vetää isävainaan villapusero päälle ja lähteä hänen tapaansa puita katselemaan.

Bussillinen nuoria

Eilispäivässä  oli jotain, mikä herätti keskelllä yötä ja sai kirjoittamaan ajatuksen muistiin, ettei se katoaisi kuin uni aamun tullen.

Pyhä on kaukana siitä, että me aktivoidumme tai herkeämme sanomaan jotain. Se on sitä, että mykistyneinä ja lumoutuneina katsomme jotain, minkä ansiosta alamme nähdä.

Niin kuin sekin yö, kun bussillinen nuoria tyhjentyi maantielle katsoakseen revontulet.

Kannet kiinni ja pihalle

Yöllä puoli kahden aikaan laitoin Saarikosken kannet kiinni. Sammutin työhuoneesta valon, menin alakertaan ja kävin postilaatikolla.

Askeleeni olivat ensimmäiset, jotka oli tehty siihen tuoreeseen lumeen.

Kotiovella katsoin jalkojeni jälkiä, jotka olin tallonut maahan. Tuntui siltä kuin piha olisi mennyt rikki.

Lukemisen ja kirjoittamisen syyt

Monta tekstiä lukiessani olen miettinyt, tätäkö varten minut on opetettu lukemaan. Monen kirjoitustehtävän edessä olen ihmetellyt, mitä varten juuri se.

Pentti Saarikoski sanoo sen näin:

          Heidät on opetettu lukemaan

          että he paremmin ymmärtäisivät määräyksiä

          ja heidät on opetettu kirjoittamaan

          että he osaisivat täyttää kaavakkeensa.

Tällaisten lauseiden takia Saarikoskea kannattaa lukea.

Hukatut tunnit

Tänään hukkasin enemmän tunteja kuin onnistuin pitämään kiinni. Yksi tyhjentynyt patteri voi tärvätä paljon.

Koetin kannustaa itseäni. En kuitenkaan kuluttanut niitä hukattuja tunteja lääkärin odotushuoneessa kuullakseni, että nyt on tulossa aivan kaikkeen muutaman viikon tauko.

Minä kävelen, minne haluan. Kädet nostavat esineitä. Silmä näkee valon. Korva kuulee, kun joku kutsuu.

Imeytyneet paperit

Työhuoneeni imee papereita itseensä niin kuin jalkapallossa kuudentoista alue kaatuilevia hyökkääjiä.

Kahden tunnin etsimisen jälkeen nöyrryin soittamaan: voitteko lähettää minulle uuden.

Kokonainen bussimatka

Tänään olen puhunut elävän ihmisen kanssa, kokonaisen bussimatkan. Puhuimme lapsista, päivähoidosta, vuorokausirytmistä ja mahdottomuudesta vaikuttaa lastensa temperamenttiin.

Kerroin vanhan juttuni neljän lapsen äidistä, joka sanoi: "Jos meidän lapsilukumme olisi jäänyt kolmeen, pitäisin edelleen itseäni erinomaisena kasvattajana."

Ylös oli alas ja alas oli ylös

Kävellessäni myöhään illalla kylän läpi muistelin niitä aikoja, kun kävin entisessä kotikaupungissani ja minulta oli ruvettu kyselemään, mitä siellä oikein tein.

Silloin tajusin, etten enää kuulunut sinne.

Vähän sen jälkeen nousin Helsingissä Tampereen junaan ja huomasin, että olinkin menossa kotiin. Suunnat olivat vaihtuneet. Ylös oli alas, ja alas oli ylös.

Tuulen seurassa

Vaikeita ovat ihmiset, jotka puhuvat, kävelevät, katsovat CapsLock päällä.

Mutta kohtuullinen tuuli hellästi heiluttaa oksia.

Se on hyvää seuraa.

Jotain osaa myös kuvitella

Tänään en käynyt hautausmaalla. Ei tarvinnut. Sen osaa kuvitella itse.

Eräät asiat ovat aina ja kaikkialla samat: kuolleiden hiljaisuus, marraskuun pimeä ja kynttilöiden valo.

Ovikello soi kun puhelin ei vastaa

Ovikello soi. Puhelimeni ei ollut vastannut, ja niin hän päätti tulla kotiin saakka.

Hän näytti kirjaa ja kysyi: "Oletkos nähnyt tätä?"

Siinä oli Luiz Ruffaton kokoamia brasilialaisia jalkapallotarinoita. Kirjan nimi oli Pilkun paikka.

Tunsin Ruffaton, sillä häneltä on juuri tullut kiinnostavalta vaikuttava Rutosti hevosia. Tämä jalkapallokirja oli kuitenkin mennyt minulta ohi. Kustantaja ei kuulemma osaa markkinoida.

Tartuin halukkaasti kirjaan.