Tänään seurasin elämäni ensimmäistä kertaa tiernapoikia
sillä silmällä, että ymmärtäisin sen juonen. Tähän asti olen vain ajatellut,
ettei sen juoni ole tarkoitettu ymmärrettäväksi.
Kohtuullinen itsevarmuus voi olla hyvä asia, mutta tietääkseni yksikään ihmiskunnan suurista voitoista ei selity ylimielisyydellä. Semmoista jäin miettimään toissa viikolta.
Kävin katsomassa shakin maailmanmestarista Bobby Fischeristä tehdyn elokuvan. Se oli täysin epäuskottava. Sen pelasti vain se, että tiedän sen olevan totta.
Kirjastosta olisi voinut lainata mukaansa myös sateenvarjon. Laina-aikaa olisi ollut 28 päivää. Jos tihkusade olisi ollut vähän tiivimpää, olisin ottanut kyllä.
Kesällä tulleessa radio-ohjelmassa kerrottiin, että Sibeliuksen Italian matka rahoitettiin kahdesti, koske ensimmäiset matkarahat kuluivat Saksassa ryypiskelemiseen. Kun vihdoin päästiin Italiaan, Janne jätti Ainon pieneen kylään kahden lapsen kanssa, joista toinen oli kuolemaisillaan, ja lähti yksinään Roomaan, kun vain siltä tuntui. Ohjelman toimittaja kutsui säveltäjämestaria vastuuttomaksi mulkeroksi.
Muutamia itsenäisyyspäivän käytäntöjä ihmetellessä.
Ehdotan, että jos on katsonut kolmena vuonna peräkkäin
Tuntemattomasta sotilaasta tehdyn Edwin Laineen filmin, pitää ennen neljättä
kertaa lukea Väinö Linnan kirja ja Leo Tolstoin Sota ja rauha.
Olen aamukahvilla Helsingin keskustassa. Pääni yläpuolella olevassa kirjahyllyssä on Jack Londonia. Onhan sekin jotain. Mutta sitten siellä on Fjodor Dostojevskijn Bröderna Karamazov. Katson, miten se alkaa: "När jag börjar levnadsbeksrivningen av min hjälte, Aleksej Fjodovitj Karamazov, befinner jag mig i en viss förlägenhet." Ei sitä voi pitää legendaarisen hyvänä alkuna. Oikeastaan se on aika huono. Ehkä Dostojevskin oli vaatimattomalla alkulauseella hieman laskettava romaanin tasoa, jotta teos mahtuisi kirjallisuuden käsitteen sisään.
Tänään luin divarin pitäjien haastattelun. Siitä ilmeni, että Saarikosken osalta kauppa edelleen käy. Naapurin mies vahvisti tunteen, että Saarikoski kiinnostaa. Hän oli koiraa ulkoiluttamassa ja kysyi: "Eikös se ollut syntynyt Impilahdella?"
Joskus marraskuun lopulla tulee aina olo, että taas oli päästävä vetämään kunnon annos Dostojevskia sisään. Vuorossa on yksi suosikeistani, Kaksoisolento, hänen toinen julkaistu romaaninsa, johon hän ei ollut koskaan tyytyväinen ja jonka hän halusi kirjoittaa uudestaan.