Olen miettinyt, mihin Saarikoski loppujen lopuksi tarvitsi uskoa.
Se ei ollut hänelle maailmanselitys, eikä hän rakentanut uskon varaan metafysiikkaa. Hän ei voittanut sen avulla syyllisyyttä eikä tavoitellut anteeksiantoa, ei sielunsa pelastusta eikä iankaikkista elämää. Siitä ei ollut hänelle arvopohjaksi, eikä se tuonut hänelle turvaa eikä sielunrauhaa.
Miksei hän sitten vaiennut siitä kokonaan? Miksei hän pyrkinyt siitä eroon vaikenemalla? Miksi hän puhui siitä kaikesta huolimatta myös positiivisessa mielessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti