Pentti Saarikoski oli kelvoton isä lapsilleen, mutta eipä ollut hänen saamassaan mallissakaan kiittelemistä:
En ole voinut uskoa mihinkään senjälkeen, kun käsitykseni omasta isästäni romahti. Sen täytyi tapahtua hyvin varhain, koska en lainkaan muista sellaista aikaa, jolloin hän olisi merkinnyt minulle ehdotonta auktoriteettia. Tänään on mielessäni kiertänyt muuan kuva yhdeksänneltä ikävuodeltani. Isä seisomassa eräällä rautaportilla; olen lähtenyt vakoilemaan häntä; seison kulman takana piilossa ja näen miten ristikon läpi ojentuu käsi; isä maksaa ja saa viinapullonsa ... Kuinka halveksinkaan tuota miestä silloin! Ja kuinka usein itkinkään sitä, että minulla oli tuollainen isä! Myöhemmin opin tietenkin ymmärtämään häntä paremmin, mutta en pääse katkeruudestani koskaan. Muistan liian hyvin ne pitkät yöt, jolloin olen odottanut isää tulevaksi kotiin. Muistan äitini kyyneleet: äitiparka, hän on saanut kärsiä paljon ... Minä olin herkkä lapsi, itkin usein, en osannut suhtautua asiaan viileästi ja järkevästi, en vanhempanakaan. Ja vielä nytkin tahtoisin usein paeta ihmisten katseita johonkin pimeään koloon. Koska en uskonut isään, en voi uskoa Jumalaankaan, tai Yhteiskuntaan, tai Ihmisyyteen; minua on petetty, ja minun TÄYTYY kostaa pystyäkseni edes jollakin tavoin elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti